Koulutusta - - Pennut - - Tarinoita - - Ajatuksia - - Uutisia - - Vieraskirja - - Etusivu

 

Tarinoita

- Kietale
- Yö autiotuvalla

- Sisäinen palo
- Kevättalven päivä
- Pitkospuita pistelen
- Junkkarissa -05
- Polvi
- Veetin ja Sellan kanssa kokeissa

 

Kietale

Soittelen vaimolle töihin.

- Kävästäänkö mettällä kun tulet töistä?

- Njoo, ehtiikö sitä vielä, vastaa kiireisen kuuloinen ääni puhelimeen.

- Heleposti, kävästään semmonen pikku kietale. Otetaan paljo evästä mukkaan, ni pärjätään.

Vaimolle pitää aina pikkusen irvuilla mettäreissuista. Hyvin harvoin reppu painaa edes hyvältä jahtireissulta tullessa niin paljon kuin se painaa vaimokullan kanssa metsään lähtiessä. Pienellekin reissulle pitää olla mukana ainakin makkaraa, sinappia, kerrosvoileivät, kahvivehkeet, keksejä, pari mysli- tai suklaapatukkaa, pullaa ja mehua. Yön yli jos ollaan, niin edellisten lisäksi lettutarpeet, valurautapaistinpannu, ruuat viikoksi ja vaatteet kahdeksi sekä tietysti yöpymisvehkeet, hyttysmyrkyt ja muut semmoset mitä ei tähän hätään edes muista. Itsehän en tarvitse kuin hieman olutta ja makuupussin. Niin ja pussin carbonara-pastaa.

Nytkin pakkaan evästä mukaan reilusti. Mikään ei ole niin hyvä passi tulevia metsäreissuja varten kuin tyytyväinen vaimo. Sen verran sitä täytyy kuitenkin aina välillä rämmityttää hetteikössä ja vitikoissa, ettei se nyt ala ihan jatkuvasti perässä taapertamaan. Kauhun tasapaino on säilytettävä. Jokunen vuosi sitten tosin varmistin ikuisen luvan niin kala- kuin mettäreissuillekin. Vaimo pelasi tuolloin lentopalloa SM-liigassa ja kaikki aika meni sitten tietysti treeneissä tai pelireissuilla jossain päin Suomenniemeä. Pikkuhiljaa hänkin alkoi valitella, kun yhteinen aika oli niin vähissä. Sukkelana ja suorana savolaisena ymmärsin asian tolan.

- No minä voin karsia noista mettä- ja kalareissuista, sanoin marttyyrimaisella äänellä. Samalla yritin muistella millainen katse niillä siskotyttöni spanieleilla oikein olikaan kun ne oikein jotain yrittivät surkeuksissaan viestiä. Vääntelin samanmoista naamalleni.

- Ei sinun tartte minun takia, huudahti vaimo.

Meinasin pyytää tämän keskustelun kirjallisena ja allekirjoitettuna tulevia vuosia varten, mutta sen sijaan jatkoin surkean spanielin imitointia edelleen. Olisi pitänyt tehdä se paperi, nimittäin nykyisin kultapiisku ei muista moista keskustelua koskaan käydyn. Noh, mettille on päästy ja hyvää seuraa se nykyisin reissuilla on. Pystyy nukkumaan jo autiotupien patjoillakin. Ruotsin rautureissullakin oli pitkiä toveja valittamatta hyttysistä, paarmoista, jyrkistä ylärinteistä ja kyykkypisseistä. Veti melkosia raudunköllyköitä ja taimenia lompoloista. Mutta mukana pitää aina olla hyvää ruokaa ja juomaa - riittävästi.

Kolistelemme tukkiautoilla raiskattua metsätietä pakettiautolla. Mitähän ne täältäkin ajaa? Kai niillä joku risusavotta tännekin riittää. Tuntuu, että nyt kerralla on hakattava kaikki ja äkkiä, vaikka samaan aikaan puuhataan koko metsäteollisuuden alasajoa Suomessa. Tien varresta on vain pieni taaperrus jängän reunaan. Jängän takana ja sen reunoilla on useampi mukava kangassaareke, joissa linnut tuppaavat viihtymään. On hyvä lintusyksy. Jos tästä vielä paranee, niin Perunkajärveltä täytyy talvella järjestää lapsille kotiovelta saakka kyyti kouluun etteivät teeret noki nälissään silmiä päästä. Reppu painaa, joten tauko on varmaan pidettävä aika pian. Toisaalta meillä on vain nelisen tuntia aikaa siihen kun alkaa hämärtää. Tämän kietaleen aikana siis pitäisi ehtiä kiertää koko jänkä, kahvitella ja syödä repullinen evästä. Missähän välissä mettästäisi?


Olen juuri päässyt tätä pähkimästä, kun näen neonpunaisen pilkan paikallaan jängän reunan tiheikössä. Käsken Veetille paikan ja komennan vaimon seuraamaan ja lataamaan aseensa. Aseena hänellä on tätä nykyään kamera. Tässäkin on edistystä tapahtunut, sillä vielä puolenkymmentä vuotta sitten minun piti aina hyvissä ajoin ennen riistatilannetta ilmoittaa, että aion ampua. Vaimo työnsi sormet korviinsa ja irvisti. Sivusilmällä se kuitenkin taisi katsoa tapahtumia ainakin jonkin verran kiinnostuneena. Annan Sellalle avanssiluvan ja tirinän saattelemana pieni lintu kirpoaa vaivalloisesti siivilleen. Äimistyn tilanteesta niin, etten edes ammu. Mikä piru tuo on? Lintu istahtaa oksalle. Samassa aivan samaisen kuusen alta ponnistaa komea ukkopyy lentoon. Hätäinen paukku suistaa sen varvikkoon ja pian saa Sella noutoluvan. Sivusilmällä huomaan, että ensimmäinen lintu tirisee yhä oksalla kauempana. Pyy se on. Kyllä, tuo on pyyn äänikin. Liike paljastaa linnun sijainnin ja pamaus pudottaa sen oksaltaan. Pistän Sellan noutamaan myös toisen linnun ja huhuilen Veetiä takamaastosta peijaisten viettoon. Toinen pyy herättää entistä enemmän ihmetystä kun se on kädessä. Onneton rääpäle, kuin heinäkuun poikanen, vaikka eletään jo hyvän matkaa lokakuuta.


Suolistan isomman linnun, nakkelen maksat ja keuhkot koirille ja siirryn sitten siivoamaan myös pikkupyyn.

- Hyi helevetti!

- Mikä, kysyy vaimo hätääntyneenä.

Katselen matoja kuhisevaa pyyn mahaa ja mietin hetken kertoako totuus vaimolle vai ei. Jos en kerro, niin se kyselee koko loppureissun. Jos kerron - saati näytän - niin pystyyköhän tuo syömään tulilla mitään? Sitten saan kantaa raskasta reppua myös takaisin autolle.

- Tällä on suolinkaisia, ei tätä voi syödä, mutisen ja yökkäilen sisäänpäin.

Olisikin suolinkaisia. Matoja nimittäin luikertaa myös pyyn nahan ja lihan välissä. Otan pikaisesti kuvan linnuista ja käyn polkemassa matopyyn niin syvälle metsäojan pohjalle kuin pystyn. Päälle vielä isoja kiviä, ettei ketutkaan kaiva sitä helpolla ylös. Vasta ennen tulipaikkaa tajuan, että ehkä moinen tautipesä olisi pitänyt lähettää Eviralle tai johonkin muuhun paikkaan, jossa taudinaiheuttaja olisi selvinnyt. Tiedä vaikka tämmöisiä matopesiä tulisi lisää ja ne romahduttaisivat lintukannan jo seuraavaksi syksyksi. Noh, ei tällaiset kannat voi hetkessä romahtaa, ajettelen ja nakkaan repun kelonpätkän viereen. Miten väärässä sitä voi ihminen ollakaan.

Tulisteleva vaimo näyttää tyytyväiseltä ja nätiltä. Veeti on häipynyt jonnekin ja kun vislailen sitä, lentää komea metso ylitsemme. Ennen vanhaan tuohonkin olisi ruuti palanut. Nyt on pahin tappokiima jo laantunut. Veeti saapuu loukkaantuneen näköisenä samasta suunnasta mistä metso siivitti. On mennyt vasta pari tuntia lähdöstämme kun nostan jo reppua pykälään tulipaikalta. Kylläpä se kevenikin. Oma vatsa tosin tuntuu melko raskaalta. Sella jatkaa hakuvuorollaan ja häviää jo muutaman sadan metrin jälkeen etumaastoon. Tyttöä ei näy ei kuulu. Vinkkaan vaimolle ja Veetille, että jäävät hieman taemmaksi ja tartun pilliin. Olen varma, että koira on linnulla ja päätän tällä kertaa ottaa sen irti pillillä. Piippaan kahdesti pilliin ja ripsahdukset etumaastosta ilmaisevat koiran olevan tulossa. Siellä se punainen kangas jo vilkkaa ja kiire tuntuu olevan isiä avuksi hakemaan. Liivitkin ovat revenneet auki vauhdissa. Punaisten liivien liike pysähtyy kuitenkin kuin seinään. Vain parikymmentä metriä edessäni koira seisoo hievahtamatta patsaana. Häntä on komealla kaarella ylöspäin.

Vinkkaan vaimolle ja osoittelen koiraa. Kameran sulkimen räpse kertoo, että tilanne alkaa tallentua muistikortille. Haulikon lukot sulkeutuvat ja kuiskauksena kiirii avanssilupa koiran korviin. Sella ehtii liikahtaa pari metriä kun kuusen alta ponnistaa lintu mustien siipien nostamana ilmaan. Koira pysähtyy, haulikko jysähtää, lintu häviää näkyvistä ja metsä hiljenee. Odotan. Hiljainen siipien läpse ja varvikon kahina tuo helpotuksen. Käsken Sellan noutoon ja taitan haulikon niskat.

- Onpa se iso!

- No eihän se metto mikään pikkulintu ole, totean korostetun tyynesti intoani peitellen. Yritän muka viestittää, että tämmöstähän tämä on harva se päivä.

Sella tuo suuren linnun häntä vispaten eteeni ja istahtaa varovasti. Kiitossanoja säästelemättä nappaan ensin linnun ja sitten koiran syliini. Suljin räpsähtelee sivummalla. Sella katsoo kysyvä ilme naamallaan minua suoraan silmiin:

- Menikö hyvin, menihän, eikö mennytkin.

Veetikin pääsee taas osallisille herkuista. Sella on yleensä tarkka saaliistaan, mutta Veetin se päästää aina tutkimaan lintuja. Oudommille koirille, jopa siskopuolelleen Siirille se nostelee ylähuulta jos toinen tuppaa liiaksi kiinnostumaan sen saamasta riistasta. Veeti hakee jo jängän reunaa kun korjailen kamppeitani kulkukuntoon. Etumaastossa se pysähtyy hetkeksi, purkaa sitten seisonnan ja nuohoaa tovin maajälkiä kunnes matka taas jatkuu. Siinä se Sellan edellinen tilanne oli. Tuosta se irtosi tiedotukseen, mutta linnut varmaankin häipyivät pauketta. Metso kelkkasee heilua kävelyn tahtiin reppuun ripustetuissa linturihmoissa. Päästän myös Sellan hakemaan ja molemmat koirat häipyvät metsään jängän taakse. Menee pitkä tovi. Veeti palaa, mutta Sella tulee vasta hetken päästä ja sillä on asiaa. Samassa koira häipyy samaan suuntaan mistä tulikin.

- Helekkari kun sillä on aina niin kiire takasin linnuille, kiroan jängän laidassa koiran hävitettyämme.

Odottelemme ja haravoimme katseellamme lähimaastosta edes pientä punaista läikkää. Päätän taas tarttua pilliin. Samassa näen kuinka koira irtoaa avojängän reunasta seisonnalta vain noin viidenkymmenen metrin päästä meistä. Perhana kun sitä ei muka tuosta huomaa! Sella tulee luokse, hyppää vasten, vikisee ja ätisee. Hetkessä se on takaisin paikassa, josta äsken irtosi. Pääsen vain kymmenkunta metriä kun valkoinen matto nousee ilmaan koiran edestä. Sella seuraa katseellaan loittonevaa valkoista vanaa. Riekkotokan kukkojen kiroilu raikaa Välivaaran rinteissä.

Sella palaa häntä heiluen seisonnaltaan ja kääntyy vielä katsomaan lintujen perään.

- Noh, alahan mennä hakemaan siitä! Ne meni jo!

Jänkä muuttuu kankaaksi ja tasainen maasto rinteeksi. Puusto harvenee. Puolessa välissä rinnettä välähtää auringon heijastus auton ikkunasta. Reppu painaa selkää. Se painaa ehkä enemmän kuin lähtiessä. Pitäisiköhän näitä pikku kietaleita - vaimonhyvittelyreissuja - tehdä useamminkin? Jotenkin kultapiiskunkin naama näyttää tällä kertaa harvinaisen tyytyväiseltä. En taida tarvita kirjallisia sopimuksia.