Avotunturissa

En haluaisi avata silmiäni.
En, vaikka kuinka haluan nyt nähdä kauas.
Olen kulkenut tunturikoivikossa hätäillen vain päästäkseni tänne.
Alhaalla oli vaikea hengittää, tuntui että tukehtui. Oli kiire.

Tässä voisi istua ikuisuuden.
Nyt yksikään oksa ei lyö silmille.
Nyt hämähäkin seitti ei kutita nenää takertuessaan naamalle.
Nyt ei upota suo tai sido viheliäinen pajukko.
Nyt näen minne menen, näen jopa liikaa.
On outoa olla koko maiseman hallitsija,
mutta samalla vain mitätön osa sitä.
Mikään ei muuttuisi jos minut pyyhittäisiin pois tästä.

Istun avotunturissa.

Kahden tunturin painanteessa on vain vähäinen koivikko.
Se on kaukana, kulkemisen takana.
Rinteessä liitää tumma hahmo.
Samalla kun ajatukseni yltää koivikkoon,
on hahmo jo siellä. Se pysähtyy. Se on kuin ajatukseni.
Tuuli käy vasten naamaa. Elän unelmaani.